Kulttuuri- ja taidealalla yleisö- ja tekijälähtöisyys ovat kaksi keskeistä lähestymistapaa, jotka vaikuttavat siihen, miten projekteja suunnitellaan ja toteutetaan. Yleisölähtöisyys tarkoittaa sitä, että projektin suunnittelussa ja toteutuksessa keskitytään yleisön tarpeisiin, toiveisiin ja kokemuksiin. Tämä lähestymistapa pyrkii tekemään kulttuuri- ja taidekokemuksista mahdollisimman saavutettavia ja merkityksellisiä yleisölle.
Kaadu pelle, kaadu!
Kaupan pihalle oli pystytetty kuormalavoista koottu esiintymislava, jonka reunat olivat verhoiltu marketti-ketjun brändiväreillä. Lavan taustaan oli kirjoitettu muutama myyntiä tukeva slogani ja lavan edessä oli kirjavaa koristenauhaa luomassa sirkusmaista tunnelmaa. Aivan kohta oli alkamassa supermarketin 10-vuotisjuhlat ja paikalle oli tilattu pelle ilahduttamaan lapsiperheiden arkea. Mainoksessa sanottiin, että pelleä sai pyytää tekemään erilaisia temppuja. Lupauksen innoittamana paikalle oli saapunut runsas joukko lähiön asukkaita. Paikalla oli yleisöä niin sanotusti vauvasta vaariin ja tästä kertoivat väkijoukosta erottuvat rollaattorit ja lastenvaunut.
Alkumusiikin saattelemana paikalle asteli perinteelliseksi pelleksi pukeutunut pelle. Hänellä oli liian isot kengät, värikkäät ja löysät housut, hassun näköinen takki ja hattu ja niin kuin asiaan kuului pelle oli maalannut naamansa. Pelle esittäytyi yleisölle ja kertoi yleisöä naurattaen, mitä aikoi tehdä ja mitä yleisön oli lupa tehdä. Muutamia naurun hörähdyksiä kuului yleisöstä, pelle kompuroi ja sivulta tapahtumia seuraava kaupias myöhäili tyytyväisenä. Esitys oli sellainen, kun kuuluikin ja pellen perinteelliset kaatumiset ja hassuttelut upposivat yleisöön kuin kuuma naskali voihin. Sitten koitti yleisöä osallistavaosuus, missä sai toivoa temppuja.
Heti alkuun pieni poika eturivistä huusi äitinsä kannustamana pelleä vielä kerran kaatumaan ja pelle kaatui. Poika ei kuitenkaan lopettanut, vaan huusi uudelleen niin kimeällä äänellä, että se peitti alleen muiden toiveet – kaadu pelle, kaadu! Ja pelle kaatui uudelleen ja uudelleen ja vähitellen se ei enää ollut hauskaa, kun pelle kaatui ja suorastaan romahti lavalta alas ja alkoi itkeä hallitsemattomasti.
– Enää pelle ei kaadu, ei ikinä, pelle sai sanotuksi suustaan ja nousi takaisin lavalle.
Yleisö tuijotti lavan tapahtumia hiljaa, niin hiljaa että kaupan sisältä kuului kylmäaltaiden hurina. Pelle suoristi itsensä, katsoi päätään kääntäen yleisöänsä. Ja käveli lavalta pois.
Yleisölähtöisyys taide- ja kulttuuritapahtumissa voi sisältää siihen myös haittoja. Kun tapahtumia suunnitellaan yleisön toiveiden ja makujen mukaan, taiteellinen vapaus ja kokeellisuus yleensä kärsivät. Taiteilijat joutuvat tekemään kompromisseja ilmaisussaan, mikä johtaa pinnalliseen tai kaupallisesti värittyneeseen sisältöön. Tämä kaventaa taiteen roolia yhteiskunnallisena keskustelun herättäjänä ja kriittisen ajattelun välineenä.
Lisäksi yleisölähtöisyys suosii valtavirran kulttuuria ja syrjäyttää marginaalisempia tai vaikeampia aiheita käsittelevät teokset. Kulttuurinen monimuotoisuus kapenee ja vähemmistöjen ääni jää kuulumattomiin. Lopulta taide menettää syvyyttään ja muuttuu viihteeksi, jonka ensisijainen tavoite on miellyttää eikä haastaa.
Kannattaako yleisöä kuunnella?
Kysymys yleisölähtöisyydestä tai taiteilijalähtöisyydestä saa aikaiseksi hieman ristiriitaisia ajatuksia. Pitäisikö yleisöä kuunnella ja miellyttää ja toisaalta, että mikä on taiteen tarkoitus? Pitääkö taiteen olla vain esteettinen, mukava tai viihdyttävä kokemus ja yksilöllisen ilmaisun muoto vai kuuluuko taiteen olla myös yhteiskunnallisen keskustelun herättäjä ja vaikuttaja.
1960-luku oli taiteen kannalta murroksellinen vuosikymmen, jolloin sen tehtävä ja merkitys yhteiskunnassa muuttuivat radikaalisti. Taide ei ollut enää vain esteettinen kokemus tai yksilöllinen ilmaisun muoto – siitä tuli yhä enemmän yhteiskunnallinen väline, keskustelija ja vaikuttaja.
Suomessa taiteen tehtävä alkoi kytkeytyä hyvinvointivaltion rakentamiseen. Taiteilijoiden asemaa vahvistettiin valtion tukijärjestelmillä, kuten vuonna 1967 perustetulla Taiteen keskustoimikunnalla. Taide nähtiin osana kansallista sivistystyötä ja kulttuurista tasa-arvoa: sen tuli olla kaikkien saavutettavissa, ei vain harvojen etuoikeus. Julkinen tuki mahdollisti taiteilijoille työskentelyn vapaammin, mutta samalla se toi mukanaan keskustelua taiteen vapaudesta ja sen suhteesta valtaan.
Kansainvälisesti taide politisoitui voimakkaasti. Yhdysvalloissa ja Euroopassa taiteilijat ottivat kantaa Vietnamin sotaan, rotusortoon ja sukupuolten epätasa-arvoon. Pop-taide, kuten Andy Warholin teokset, kommentoivat kulutuskulttuuria ja massamediaa. Performanssitaide ja konseptitaide kyseenalaistivat perinteisiä taidekäsityksiä ja toivat taiteen lähemmäs arkea ja aktivismia. Joseph Beuysin mukaan “jokainen ihminen on taiteilija” – taide ei ollut enää vain esine, vaan teko ja ajatus.
1960-luvulla taiteen tehtävä laajeni: sen tuli herättää, kyseenalaistaa ja osallistua. Taide ei enää vain kuvannut maailmaa, vaan pyrki muuttamaan sitä. Tämä ajattelu jätti pysyvän jäljen taidekäsitykseen, joka elää edelleen nykypäivän yhteiskunnallisesti kantaaottavassa taiteessa.
Toisinaan taideteoksen ja yleisön värinen raja on häilyvä. Olenko osa taideteosta vai ainoastaan passiivinen katsoja? Parhaimmillaanhan taide-elämykseen liittyy dialogi. Minulla on mahdollisuus vaikuttaa taideteoksen lopulliseen muotoon, teatterikappaleen sisältöön tai sävellyksen äänimaailmaan. Taiteilijan kädenkosketus ei aina riitäkään muuttamaan arkista tilannetta tai esinettä taiteeksi, vaan prosessiin tarvitaan myös yleisöä. Kulttuuritapahtuman “hengen viljely” vaatii onnistuakseen myös yleisön osallistumista. Yleisöltä kysytään, mitä se haluaa ja yleisö saa mitä haluaa. Yleisön kuunteleminen ja yleisön tarpeisiin vastaaminen on nykyisen sosiaalisen median, reality-ohjelmien ja tekoälyn maailmassa tullut entistä tärkeämmäksi. Yleisöstä lähtevät impulssit ovat synnyttämässä taiteen – ja kulttuurin ilmenemismuotoja. Osallistamme yleisöä ja taiteen ja kulttuurin tekijöistä tulee fasilitaattoreita. Parhaimmillaan yleisöä kuunnellaan ja heidän mielipiteitään otetaan huomioon jo projektin suunnitteluvaiheessa. Taiteilijan ja yleisön välinen raja hämärtyy, kun yleisö on mukana teoksen joka vaiheessa. Taiteilijan ja yleisön välinen vuorovaikutus on merkittävässä roolissa. Luodaan tilaisuuksia, joissa yleisö voi olla vuorovaikutuksessa taiteilijoiden ja myös muiden osallistujien kanssa. Yleisölähtöisyys voi myös lisätä kokemuksellisuutta. Panostetaan siihen, että yleisö saa rikastuttavia ja mieleenpainuvia kokemuksia. Parhaimmillaan yleisölähtöisyys voi olla tapa lisätä teoksen saavutettavuutta. Yleisölähtöisyyden avulla pyritään varmistamaan, että mahdollisimman moni voi osallistua ja nauttia kulttuuri- ja taidekokemuksista.
Tekijälähtöisyys puolestaan keskittyy taiteilijoiden ja kulttuurintekijöiden näkökulmiin, tarpeisiin ja luovaan prosessiin. Tämä lähestymistapa korostaa tekijöiden vapautta ja mahdollisuuksia ilmaista itseään.
Luova vapaus: Taiteilijoille annetaan tilaa ja resursseja toteuttaa omia visioitaan ilman liiallisia rajoituksia.
Tekijän näkökulma: Projektin suunnittelu lähtee liikkeelle tekijän omista ideoista ja tavoitteista.
Taiteellinen integriteetti: Pyritään säilyttämään taiteen ja kulttuurin autenttisuus ja omaleimaisuus.
Resurssien tarjoaminen: Taiteilijoille tarjotaan tarvittavat resurssit ja tuki, jotta he voivat keskittyä luovaan työhönsä.
Monissa projekteissa pyritään yhdistämään sekä yleisö- että tekijälähtöisyys, jotta sekä yleisö että tekijät voivat saada parhaan mahdollisen kokemuksen. Tämä voi tarkoittaa esimerkiksi sitä, että taiteilijat saavat luovan vapauden, mutta samalla otetaan huomioon yleisön toiveet ja tarpeet.
Tarinoita projektimetsästä
Onko metsä vain meitä varten?
Onni-oravalla oli eksistentiaalinen kriisi. Hän juoksenteli pesäpuunsa lähellä olevia polkuja ja pysähtyi välillä supisemaan itsekseen jotain ja poimi maasta oksan ja vei sen omituisen näköiseen häkkyrään ja jatkoi taas matkaansa. Pirkka-pöllö tarkaili Onnin outoa käytöstä ja laskeutui hieman alemmaksi seuraamaan tapahtumia. Onnilla oli käynnissä jonkunlainen rakennusprojekti, mutta kyse ei voinut olla pesänrakentamisesta. Häkkyrä ei näyttänyt pesältä, vaan enemmänkin jonkinlaiselta asetelmalta. Ja lisäksi Onnilla oli jo pesä ja tämä rakennelma oli aivan väärässä paikassa ollakseen pesä. Vihdoin hänen oli pakko kysäistä asiasta ystävältään, – Onni, onko kaikki hyvin? Vaikutat hieman normaaliakin hermostuneemmalta, kun juoksentelet edestakaisin ja mitä ihmettä oikein rakentelet?
– Kaikki on hyvin! Liian hyvin ollakseen hyvin ja siksi luulen, että mikään ei ole hyvin, Onni selitti hengästyneenä Pirkalle ja jatkoi säntäilyään oksia keräillen. Onni poimi maasta erikokoisia oksia ja asetteli ne aivan järjen vastaisesti luomaansa häkkyrään. Samalla Onni mumisi ja Pirkka yritti saada sanoista selvää.
– Onko tämä vain meitä varten vai olemmeko me metsää varten ja saammeko rajattomasti käyttää kaikkea vai pitääkö meidän pohtia mihin tämä kaikki johtaa, mumisi Onni ja asetti jälleen aivan väärän kokoisen oksan häkkyränsä päälle, mihin se ei Pirkan mielestä lainkaan sopinut.
– Onni, Pirkka yritti keskeyttää ystävänsä hermostunutta toimintaa. – Mitä ihmettä sinä oikein rakennat?
Onni pysähtyi hämmentyneenä keskelle polkua, katseli ympäriinsä ja sitten kiinnitti katseensa häkkyrään. – Ai, sinä tarkoitat tätä! No, tämähän on häkkyrä. Se on asetelma tai oikeastaan installaatio maailman tilasta ja tästä metsästä. Haluan kyseenalaistaa nykyisen asianlaidan ja kysyä, että onko tämä metsä vain meitä varten vai olemmeko me metsää varten?
Pirkka tuijotti suurilla silmillä ystäväänsä ja kysyi hämmentyneenä, – Ja tuolla häkkyrälläkö sinä sen kyseenalaistamisen teet? Sitäpaitsi se on keskellä polkua ja estää muiden eläinten liikkumisen. Etkö voisi siirtää sitä edes sivuun?
– Eikö taiteen tehtävä oli juuri pysäyttää ihmiset, Onni väitti vastaan. Nyt se on tiellä ja pysäyttää. Ja jos siirrän sen syrjään, niin kukaan ei edes huomaa sitä ja sama meno jatkuu, Onni jatkoi argumentointiaan. Sitä paitsi, minä olen taiteilija ja tämä on minun tapani ilmaista itseäni eli älä sinä pöllö, tule yhtään neuvomaan, mikä on oikea paikka taiteelle. Häkkyrä on ja pysyy tässä, Onni jatkoi väittelyään.
Näin jatkui kiivas keskustelu ystävien välillä. Pirkka esitti poikkeavia mielipiteitä ja Onni harasi vastaan eikä antanut periksi taiteellisesta vapaudestaan. Vihdoin aurinko alkoi laskea metsän taakse ja Onni lähti nukkumaan ja keräämään voimia. Yö saapui ja se oli pöllön aikaa ja Pirkka jäi oksalle istumaan ja pohtimaan Onnin esittämää ongelmaa, oliko metsä heitä varten vai he metsää varten?
TEHTÄVÄ
